Komissio haluaa ottaa tutkittavakseen erityisesti dataintensiivisiä yrityskauppoja – pitääkö olla huolissaan?

Yrityskauppoja valvovat sekä Euroopan komissio että Suomen kilpailu- ja kuluttajavirasto (KKV). Euroopan komission ja KKV:n toimivalta puuttua tiettyyn yrityskauppaan perustuu siihen, ylittääkö ostajan ja kaupan kohteen liikevaihto laissa säädetyt kynnysarvot.

EU-tasolla kynnysarvot ovat luonnollisesti korkeammat kuin kansallisella tasolla. Lisäksi toimivaltajako on poissulkeva: jos Euroopan komissiolla on asiassa toimivalta, KKV:llä ei ole toimivaltaa.

Euroopan komission yrityskauppavalvontaan on perinteisesti myös sisältynyt normi niitä jäsenvaltiota varten, joilla ei ole omaa yrityskauppavalvontaa.

Vuonna 2004 kyseisen normin käyttötarkoitusta tarkennettiin, koska lähes kaikissa jäsenvaltioissa oli jo omat yrityskauppavalvontanormistonsa. Tällöin puhuttiin niin kutsutusta tehostetusta siirtämisestä, jonka tarkoituksena oli siirtää yrityskaupan käsittely sille taholle – komissiolle tai kansalliselle kilpailuviranomaiselle – jolla on parhaat edellytykset tapauksen käsittelyyn.

Uudistuksen taustalla oli ajatus siitä, että komissiolla olisi kansallista kilpailuviranomaista itsenäisempi asema tehdä mahdollisesti kansallisesti tärkeää yritystä koskeva kieltopäätös. Vuonna 2004, jolloin uudistus tehtiin, unioniin oli liittymässä joukko uusia jäsenmaita, joiden yrityskauppavalvonnan vahvuus ei ollut itsestäänselvyys.

Suomi käytti normin mahdollistamaa siirto-oikeutta lähettäessään Keskon Tuko-yrityskaupan Euroopan komission käsiteltäväksi vuonna 1996. Tapauksessa valitettavaa oli se, etteivät osapuolet löytäneet sitoumusratkaisua, vaan komissio joutui kieltämään yrityskaupan jälkikäteen.

Näin jälkikäteen arvioiden myös komission case-teamin olisi pitänyt olla ratkaisukeskeisempi. Yrityskaupan kieltäminen varsinkin jälkikäteen on erittäin pitkälle menevä puuttuminen sopimusvapauteen ja markkinamekanismin toimintaan.

Suomi ei halunnut vastaavia tapauksia enempää, joten Suomessa säädettiin hyvin pikaisesti omasta yrityskauppavalvonnasta. Järkevänä tausta-ajatuksena kansallisen yrityskauppavalvonnan perustamiselle oli se, että ongelmallisena pidettävät (mutta komission liikevaihtoraja-arvojen alle jäävät) yrityskaupat on parasta käsitellä Suomessa.

Keskustelua herätti kuitenkin se, onko kansallinen kilpailuviranomainen riittävän itsenäinen ja voimavaroiltaan kykeneväinen puuttumaan kansallisestikin tärkeiden yritysten yrityskauppoihin. Historia on sittemmin osoittanut, että tämänkaltaiset huolet ovat turhia: KKV on puuttunut rohkeasti eri toimialojen yrityskauppoihin. Ehkä ainoa poikkeus KKV:n lukuisiin oikeisiin ratkaisuihin ovat Postin tekemät yrityskaupat, jotka ovat edelleen vahvistaneet kyseisen yhtiön monopoliasemaa.

KKV ei ole Kesko/Tuko-kaupan jälkeen joutunut turvautumaan Euroopan komission tarjoamaan siirto-oikeuteen muutoin kuin äärimmäisen poikkeuksellisesti. Yrityskauppavalvonnan perusrakenne on siis kunnossa.

Euroopasta kuuluu kuitenkin kummia: Euroopan komissio tiedotti maaliskuun lopussa, että se kannustaa jäsenvaltioita käyttämään siirto-oikeuttaan lähettämällä komission tutkittavaksi erityisesti sellaisia dataintensiivisiä yrityskauppoja, jotka eivät ylitä edes kansallisia liikevaihtoraja-arvoja.

Tällainen kehityskulku on vastoin siirto-oikeuden tarkoitusta. Moni jäsenvaltio yllättyikin komission tiedonannosta, sillä yleensä vastaavia aloitteita valmistellaan laaja-alaisesti sekä jäsenvaltioita että markkinaosapuolia kuullen.

Suomen kannattaisi olla hyvin varovainen harkitessaan tapausten lähettämistä Euroopan komission käsiteltäväksi.

Lisäksi olisi syytä harkita vakavasti sitä, mikä taho voi päättää siirto-oikeuden käyttämisestä ja mikä olisi siirto-oikeuden käyttämistä edeltävä prosessi kuulemisineen. Tällöin olisi kyse tilanteesta, jossa yrityskauppaa ei ole ilmoitettu KKV:lle eivätkä kaupan osapuolet vaikkapa valtameren toisella puolella edes tiedä, että KKV harkitsee yrityskaupan valvonnan siirtämistä Euroopan komissiolle.

KKV:n tutkintavaltaan kuulumattoman yrityskaupan siirtämisessä pitäisi käyttää myös kauppapoliittista harkintaa. Keskisuuren jäsenmaan (kuten Suomen) intressit eivät välttämättä ole samoja kuin Euroopan komission intressit.

Kyse on myös siitä, missä määrin voimavaroja käytetään suomalaisen teknologiasektorin toimintaedellytysten luomiseen ja missä määrin ääritapauksessa jopa kauppasotaan johtaviin manöövereihin todennäköisimmin foreign-to-foreign-yrityskauppatilanteissa.

Voi olla, että tempoileva yrityskauppavalvonta ei luo tervettä kilpailuetua suomalaiselle tai eurooppalaiselle teknologiateollisuudelle, jonka tulisi pärjätä omilla avuillaan.

Jos ylläesitetyt näkökulmat herättävät kysymyksiä tai haluat muutoin keskustella teemasta, Boreniuksen EU & Competition Law -tiimimme avaa aihetta mielellään lisää. Lisätietoja aiheesta Euroopan komission sivuilta.